tiistai 22. toukokuuta 2018

#TBT: Villit ernuvuoteni

Mulla on viime viikkoina ollut tosi nostalginen fiilis. Mä oon käynyt läpi kamalan kasan vanhoja valokuvia, vaihtanut kuulumisia vanhojen kaverien kanssa, ja kuunnellut hurjasti musiikkia, josta tykkäsin kymmenisen vuotta sitten. Tässä postauksessa mä kerron vähän siitä, millaista oli elämä "erilaisena nuorena", eli ernuna, ja näytän teille hurjimpia kuvia vuosien varrelta!

Psst! Jos haluatte tietää, miten näissä kuvissa isossa roolissa esiintyvä meikkilook on syntynyt, YouTuben puolelta löytyvässä How I used to do my makeup -haastevideossa on siihen ohjeet!

Maaliskuusta elokuuhun 2009, ihan ensimmäiset ernulookit.


Mitä siis on tapahtunut?

No, muutama kuukausi sitten mut lisättiin Facebook-ryhmään täynnä mun vanhoja ernuaikojen tuttuja, idoleita ja sydänystäviä. Porukka jakaoi parhaita muistojaan, lempibiisejään, ja vanhoja kuvia arkistojensa kätköstä. Yhteisöllisyys on käsin kosketeltavissa, ja muistutti mua mukavasti 2000-luvun loppupuolen ja 2010-luvun alun ernupiirien parhaista puolista. Lisäksi mun ernuaikojeni lempibändi ilmoitti toissa viikola uudesta kiertueesta, joka ulottuu Suomeen asti!

Mä oon kirjoittanut joskus johonkin vanhaan blogiin niistä huonoista puolista, kuten klikkiytymisestä, ja siihen liittyvästä kaavoihin kangistumisesta ja rajoittuneisuudesta, sekä suorasta syrjinnästä. Kyseinen teksti on kadonnut aikoja sitten, mutta tulen varmaankin kirjoittamaan kyseisen tekstin uudestaan, mikäli ketään ylipäätään kiinnostaa tietää, millaista elämä ernuskenessä aikoinaan oli.

2009 marraskuusta vuoden loppuun. Nenän peittäminen oli tosi trendikästä kaikkien nuorisoryhmien keskuudessa.

Mistä tää kaikki alkoi?

Mun kaverit alkoivat innostua mangasta joskus vuoden 2007 lopusta, ja itse annoin kiusaukselle periksi alkuvuodesta 2008. Mun ensimmäinen kosketus ernuyhteisöön oli Animecon 2008 Tampereella, ja ensimmäinen kunnon kosketus japanilaiseen musiikkiin oli saman vuoden syyskuussa järjestettävässä Tsukiconissa, jossa näin livenä GARI:n ja SINCREA:n, joista erityisesti jälkimmäisestä muodostui mulle todella tärkeä bändi, jonka musiikkia rakastan vielä näin vuosienkin jälkeen. Heti tapahtuman jälkeen aloimme ystäväni Janitan kanssa miettiä, kuinka siistiä olisi lähteä maaliskuussa katsomaan sen ajan yhtä kuumimmista japanilaisita bändeistä, An Cafea. Tavastialla maaliskuussa 2009 järjestetty keikka oli kuitenkin loppuunmyyty, ja lippuja metsästettiinkin Huuto.netistä hirveällä vimmalla. Liput löytyivät lopulta, ja keikalle päästiin. Sittemmin olenkin nähnyt An Cafen kahdesti uudestaan, Nosturilla 2012 ja Tavastialla 2014.

2010 kevät (tammi-toukokuu). Kulmakarvat eivät olleet mun vahvin laji, ja päältä lyhyt, niskasta pitkä rotanhäntäkampaus oli kuuminta ernumuotia - samoin kuin loppuun asti revityt farkut.

Musiikista tuli mangaa tärkeämpää

Mä en kuitenkaan ollut 2008 täysin untuvikko ernukulttuurin suhteen, nimittäin olin jo vuosia aiemmin hurahtanut Dir en greyn musiikkiin. Jätkät esiintyivät Ankkarockissa vuonna 2007, ja sen jälkeen vetivät kaksi loppuunmyytyä keikkaa Tavastialla. Muistan olleeni pettynyt ja vihainen, sillä kävimme Ankkarockissa Dirujen keikkaa edeltävänä päivänä, enkä jostain syystä päässyt Tavastiallekaan heitä katsomaan. Suurin haaveeni toteutui vasta elokuussa 2011, mutta silloin pääsinkin katsomaan lempibändiäni 34 tunnin jonotuksen jälkeen eturivistä. Dirut ovat siis tulossa lokakuussa takaisin Suomeen, ja keikan liput tulivat myyntiin perjantaina. Tietenkin mun oli pakko ostaa itelleni lippu!

Kesä 2010. Olin tässä vaiheessa tosi trendikäs tikkukulmineni, piilolinsseineni, takatukkineni, kypäräotsatukkineni, ja lokinpaskat silmäkulmissa.

Mä harrastin keikkailua aktiivisimmin 2008-2012, ja tän neljän vuoden aikana mä kävin yhteensä yhdellätoista jrock-keikalla. Tämä vielä mitään, mulla on ystäviä, joille samalla aikavälillä kertyi kolmekin kymmentä eri konserttia. Sittemmin mun hinkuni päästä keikoille on vähentynyt dramaattisesti - en hinkua edes nykyisten lempibändieni keikoille samalla palavalla raivolla kuin teininä.

Keikkainnon hiipumiseen on vaikuttanut myös selkeästi se, etteivät japanilaiset muusikot enää eksy Suomeen samalla tavalla kuin ennen. Oon kuitenkin onnistunut pahimman innon kadottua pitämään yllä mukavaa noin yhden jrock-keikan vuosivauhtia - keikat muistuttavat mua mun teinivuosistani, ja musta on aivan ihanaa tuntea olevani taas 14-kesäinen, edes kerran vuodessa.

Syksy 2010. Mä hommasin mulletin, ja aloin kasvattaa kulmakarvoja takaisin loppuvuodesta.

Mites tuon pukeutumisen laita?

Ootte tän postauksen aikana nähneet, ja näette alempana vielä lisää, kamalan ihanaa ja ihanan kamalaa ernumuotia 2000- ja 2010-lukujen taitteesta vaihtelevalla menestyksellä toteutettuna. Vaikka näissä kuvissa on paljon lookkeja, joita en enää ikimaailmassa haluaisi toteuttaa, on mun silmissäni monet näistä vielä tänä päivänäkin mun tyylilleni uskollisia ja sopivia. Mä harrastan yhä mielelläni vähän yliampuvia meikkejä, isoja kampauksia ja huomiotaherättäviä vaatekappaleita, kuten revittyjä farkkuja, tupeerattuja hiuksia, paksuja rajauksia ja värikkäitä piilolinssejä. Vaikka Japani onkin pääasiassa lähtenyt lapsesta, en usko, että mun on siitä koskaan täysin mahdollista päästä eroon - olihan se niin valtavassa osassa mun persoonallisen tyylini kehittyessä.

Kevät 2011. Mulla oli pienet kulmakarvat! Niiden myötä kaikki muukin meikkaaminen väheni kevään ajaksi.

Kaikkein kamalimpien muoti-ilmiöiden, kuten puuttuvien kulmakarvojen ja takatukan aikaan, mä opiskelin lähihoitajaksi. Mä en kuitenkaan koskaan kokenut, että mun tyylini ois aiheuttanut kenellekään mielipahaa, päin vastoin: kaikki kohtaamani asiakkaat niin päiväkodissa, hoivakodissa ja sairaalaympäristössä kokivat mun normista poikkeavan ulkomuotoni hassuna ja virkistävänä.

Enhän mä tietenkään koskaan käynyt harjoittelupaikoilla esimerkiksi täydessä meikissä tai hurjat piiloinssit päässä, mutta mun usein moniväriset, erikoisesti leikatut hiukseni ja olemattomat kulmakarvani tekivät musta helposti tunnistettavan ja muistettavan, minkä uskon vaikuttaneen ainakin vähän siihen, miksi lapset ja vanhukset musta pitivät.

Kevät/kesä 2011. Mun kulmat katosivat taas, ja mun tyyli alkoi hetkellisen rauhoittumisen jälkeen muodostua sellaiseksi, kuin se viimeisinä ernuaikoina oli.

Mä sain tältä elämänvaiheelta paljon

Mä muodostin pitkäkestoisia, syviä ystävyyssuhteita, ja sain paljon halataan kun tavataan -tyylisiä hyvänpäiväntuttuja, joiden kanssa moikataan yhä kaupungilla tai keikkajonoissa. Mä sain tosi paljon itseluottamusta toteuttaa itseäni just niin kuin haluan, ja olla just oma itseni. Sain pohjan mun tyylilleni, ja turvallisen ympäristön kehittää sitä ja kokeilla kaikkia hulluja trendejä, joita 2000-luvun ja 2010-luvun vaihteessa nousi pintaan.

Mä lähdin jokaiselta keikalta yömyöhään bussilla kotiin monta kokemusta ja uutta tuttavaa rikkaampana, ja mä koen oppineeni avoimmuutta ja suvaitsevaisuutta erilaisuutta kohtaan aivan eri tavalla ernuporukoilta, kuin mun ikätoverini omilta kaveriporukoiltaan. Mä oon oppinut vuosien saatossa asioita vieraasta, länsimaalaisesta poikkeavasta kulttuurista, mikä on ehdottomasti vaikuttanut siihen, miten katson maailmaa. 

Kesä 2011 - syksy 2012. Sivukalju ja siitä seurannutta hiusten kasvatusta. Keväästä 2012 mun tyylini on pysynyt melko samanlaisena tähän päivään asti (kaksi viimeistä kuvaa).

Minkälainen tyyli teillä oli yläasteella ja lukion/ammattikoulun alun aikana? Mikä oli hulluin muoti-ilmiö, johon olette ikinä lähteneet mukaan?

4 kommenttia:

  1. Olipa hauskoja kuvia ja kiva muistella. Elävästi tuli mieleen omat reaktiot kaikkiin noihin versioihin (VOI APUA!!!)
    XD Nina

    VastaaPoista
  2. Voi apua minkä nostalgiaryöpyn just aiheutit! :'D Ihana postaus. Pystyn samaistumaan kaikkeen niin hyvin aina viivakulmakarvoista piilolinsseihin ja shokkivärjättyyn tukkaan. Jrock ja Japani oli mulle elämä 2005-2009 ja vaikka oonkin kasvanut aika pitkälti siitä jo ulos, niin ihana muistella aina silloin tällöin ernuaikoja!

    VastaaPoista
  3. Siis AH, mä oon niin kade! Mulla ei ollut yhtäkään ernua ystävää peruskoulun aikoihin, ja koska olin niin pelokas, en ikinä lähtenyt kokeilemaan mitään erikoista tyyliä, kun täällä Porissa siitä tuntui saavan hirveästi paskaa niskaan. Meidän yläasteella oli yksi ernu-porukka, ja sekin pysyi aika lailla omissa oloissaan. Mun emo/ernu-kausi alkoi vasta 2011, kun värjäsin mun tukan tummaksi ja aloin nostamaan tukan takaosaa hiuslakan voimin ylös. Silloinkaan en vielä oikein uskaltautunut edes meikkaamaan tai käyttämään superomituisia vaatteita, kun autopuolella kiusaamista oli muutenkin.

    Se, mitä ernuhenkisyyteen tulee, mä aloin lukea Ranma 1/2:sta 9-vuotiaana. Se oli aika raffia kamaa sen ikäiselle, mutta oon aina siitä asti lukenut monipuolisesti mangaa, ja vieläkin ostan satunnaisia mangapokkareita luettavaksi. Mä purin siitä saantua inspiraatiota tyylin sijasta piirtämiseen, ja se onkin varmaan yksi ainoita syitä sille, miksi taideinnostus on pysynyt messissä tähän asti :D

    VastaaPoista
  4. olipa kiva lukea ja nähdä kuvia! Mulla on ollut kunnon sekatyyli eka 7luokalla mulla oli räppi cappi ja isot hupparit sitten pukeudu todella värikäästi vähä wannabeemo ja kokeilin vähä enemmän meikkiä yms. sen jälkeen pukeuduin todella tyttömäisesti sitte taas rock henkisesti, oon aika lailla käyny kaikki tyylit läpi kun oon ettiny sitä omaa juttua:D

    VastaaPoista

Instagram