Puhutaan rehellisesti mielenterveydestä.

Lokakuu oli blogin puolella tosi hiljainen. Mä luin kyllä ihmisten postauksia aina, kun niitä tuli vastaan, mutta huolimatta siitä, että mulla oli Blogger vähän väliä nenän edessä auki, en vaan itse saanut sanaakaan tekstiä ulos.

Motivaation puutteesta ei oo kuitenkaan kyse: mä puuhailen blogihommia ihan päivittäin, kirjottelen postauksia luonnoksiin, valokuvailen tai muokkailen kuvia. Mä nautin bloggaamisesta ja haluan tehdä sitä, mutta jokin ton pienen, oranssin napin painamisessa on muuttunut lähes ylivoimaiseksi niin, että valmiin postauksen julkaisun sijaan mä tyydyn tallentamaan sen ja poistumaan Bloggerista kokonaan.




Musta tuntuu, että mä oon teeskennellyt pitkän aikaa. Että mun tekstini ovat teennäisiä, eivätkä ollenkaan mua. Musta on tuntunut todella pahalle kirjoittaa jotain ja teeskennellä, että asiat on eri tavalla kuin ne on. Tää on ollut tosi iso syy siihen, että mun on ollut kesän jälkeen tosi vaikea saada uudelleen otetta bloggaamisesta. Mulla on ollut tosi kauan, oikeestaan vuosia, suunnitelmissa kirjottaa tää postaus ja olla ihan rehellinen siitä, mitä mun elämässä on meneillään ja mitä mun päässä liikkuu, mutta oon jatkuvasti pitkittänyt tätä, aina siihen pisteeseen asti, että musta tuntuu oikeestaan vähän typerältä kirjoitella tästä. Mutta, tässä sitä nyt ollaan. Puhumassa ihan rehellisesti mielenterveydestä.

Mä oon raottanut tätä asiaa muutamia kertoja mun blogini puolella, mutta mä en yhtä postausta lukuunottamatta oo oikein availlut asioita. Keväällä 2017 mä kerroin teille, että mun papereihin on jäänyt Kotkan nuorisopsykiatriselta kummittelemaan ympäripyöreä diagnoosi f34.9 eli määrittämätön pitkäaikainen mielialahäiriö, sekä "erääseen neurobiologiseen häiriöön viittaavaa oireilua". Lisäksi mä oon tainnut mainita kerran tai pari lähes puolen vuoden sairaslomasta, jolle mut Tikkurilan mielialahäiriöpoli passitti viime vuoden lokakuussa. Mä en oo puhunut niistä mun blogissa, koska tähän asti mulla on ollut kiinteä hoitokontakti, jonka kanssa mä oon pystynyt keskustelemaan, mutta viimeaikoina on tapahtunut kaikenlaista, ja oon pisteessä, jossa mun on opeteltava seisomaan omillani.



Tää "eräs neurobiologinen häiriö" on Aspergerin syndrooma, josta mulla on todettu lievää oireilua ensimmäisen kerran 2012. Mulla ne oireet ilmenevät lähinnä vaikeuksina muodostaa ihmissuhteita, sekä intensiivisinä ja erittäin rajoittuneina mielenkiinnonkohteina; esimerkiksi, jos mä tykästyn telkkarisarjaan, siitä tulee mun koko elämä, aina siihen pisteeseen asti, että mua voi pitää pakkomielteisenä. Tää pakkomielteisyys puolestaan on tosi sosiaalisesti eristävää, koska mä oon todella tietoinen siitä, ettei kaikkia kiinnosta kuulla samoja juttuja ja nippelitietoja samasta sarjasta uudelleen ja uudelleen, ja mä tietoisesti välttelen ihmisten kanssa keskusteluja, koska en halua muiden kyllästyvän mun seuraani silloin, kun mulla jää levy päälle - mitä on tapahtunut viime aikoina aika usein, kiitos kaiken koulun tuoman stressin.

Kuitenkin, vielä AS-oireita enemmän mun elämääni rajoittavia asioita ovat mun psykiatrisen hoidon alkumetreillä (syksyllä 2016) diagnosoitu f60.3/f60.31 eli epävakaa persoonallisuushäiriö - mulla on papereissa sekä impulsiivisen häiriötyypin että rajatilapersoonan diagnoosit, koska mua hoitaneet lääkärit eivät oo ihan täysin varmoja, missä määrin mun Asperger menee päällekkäin epävakaan kanssa.

Tuossa toukokuun 2017 postauksessa mä mainitsin, että mulla on käytössä Lamictal tasaamaan mun ailahtelevaa mielialaa, ja että Lamictalia käytetään pääsääntöisesti kaksisuuntaisen mielialahäiriön masennusjaksojen hoidossa. Mulle oltiin tässä vaiheessa teetetty tutkimukset kaksisuuntaisen varalta, ja mun lääkäri oli todennut, että se ei ole kyseessä, joten mä uskoin. Kuitenkin, mulla teetettiin viime lokakuussa just ennen mun sairasloman alkua tismalleen samat testit tän tismalleen saman lääkärin toimesta, mutta tällä kertaa hän haluskin konsultoida mun tuloksista osaston johtavaa lääkäriä, joka tämän mukaan oli erikoistunut kaksisuuntaisiin, ja kas kummaa, tän ei tarvinut kuin vilkaista mun tuloksia ja todeta, että lisääpä sinne OmaKantaan f31.8, eli tyypin II kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Miksi mä kerron tän teille? Koska vaikka mä en ole mun sairauteni, mun sairauteni ovat kuitenkin kiinteä osa mua, ja ne vaikuttavat mun jokapäiväiseen elämääni. Vaikka blogimaailma on pikkuhiljaa palautumassa takaisin siihen aitouteen, jota täällä elettiin kun mä aloitin bloggaamisen, on silti tiettyjä osa-alueita elämästä edelleen toisten silmissä tärkeä siloitella - enkä mä halua tehdä sitä enää. Mä en halua siloitella mun vuoristorataelämääni enää, koska se ei ole aitoa, enkä mä tunnista siitä tekstistä itteäni. Ja mä haluan olla aito ja rehellinen, koska omia epätäydellisyyksiä ei pidä hävetä.



Mä kävin viime huhtikuusta alkaen polin sisäisessä terapiassa, ja nyt kun se on ohi, mut ollaan kirjaamassa ulos, koska mun hoitopolkuni on tullut päätökseen, eivätkä he osaa auttaa mua mun tänhetkisessä tilassani enää enempää. Mulle luvattiin jo syksyllä 2016 lähete dialektiseen käyttäytymisterapiaan, mutta jostain syystä lääkäri toisensa perään on "unohdanut" lähettää sitä eteenpäin psykoosipolille, joka on Tikkurilassa vastuussa DKT:n järjestämisestä. Tän sisäisen terapian piti olla vain jotain rakentavaa tekemistä sillä aikaa, kun odotetaan mun lähetteen käsittelyä - lähetteen, joka mulle on luvattu kahden vuoden aikana laittaa yhteensä kolme kertaa, joka on ilmeisesti mun tiedoissa valmiiksi kirjoitettuna, mutta jota ei ole koskaan lähetetty eteenpäin kenellekään. Joten, koska sitä lähetettä ei koskaan lähetetty, mä oon odottanut nyt kaksi kuukautta aikaa mun omahoitajalle ja lääkärille mun uloskirjaamistani varten.

Mun oloni on jotain pelokkaan ja helpottuneen väliltä. Musta tuntuu, että mä pärjään tällä hetkellä omillani, ja oon sen vuoksi helpottunut, koska kyllähän tähän kahteen vuoteen on mahtunut yhtä jos toista naurettavaa kommellusta HUS:in puolelta, mutta samaan aikaan mua hermostuttaa aivan hirveästi, että mitäs sitten kun en pärjääkään enää? Mitä sitten, kun mulla menee niin lujaa, etten nuku kuin pari tuntia yössä ja höpisen nonstoppina mitä päähän pälkähtää, tai sitten, kun oon niin ahdistunut, että ajatus kauppaanlähdöstä aiheuttaa hysteerisen itkukohtauksen, jonka aikana mä raavin kylkeni naarmuille ja jonka päätteeksi mä oksennan, tai kun oon niin pohjilla, että nukun 18 tuntia päivässä, enkä jaksa syödä tai peseytyä omineni?

Tässä kohtaa mun blogini astuu mukaan kuvioihin: mä olen päättänyt, että jatkossa mä en aio kaunistella mun mielenterveysongelmiani täällä, mutten aio myöskään märehtiä niissä. Me eletään aikaa, jolloin mielenterveysongelmista puhuminen on yhä tabu ja sitä halutaan välttää siinä pelossa, että ihmisten suhtautuminen suhun muuttuu - mä haluan, että jatkossa mun mielenterveysaiheiset postaukseni paitsi toimivat terapiana mulle itselleni, myös osoittavat yhdessä mun muun blogini kanssa, etten mä ole yhtään sen paskempi ihminen kuin muutkaan riippumatta siitä, aloitanko mä aamuni vitamiineilla vai mielialalääkkeillä.



Tähän loppuun mä haluaisin vielä kiittää teitä kaikkia, jotka ootte laitelleet mulle Instassa viestiä tai kommenttia täällä blogissa kesän ja tän syksyn aikana - teillä on ollut ihan valtavan iso osa siinä, että oon ylipäätään yrittänyt saada tätä postausta tehtyä. Mä uskon, että nyt, kun oon saanut tän sydämeltäni, mun on helpompi palata pikkuhiljaa takaisin blogimaailmaan. Koska tällä kertaa mä voin olla oikeasti oma itseni.

Hei, te siellä ruudun takana. Miten teillä menee? Ihan rehellisesti.

Ootte rakkaita, kiitos vielä kaikille kärsivällisyydestä tän blogin ja mun suhteeni.