Miksi blogini aihepiirinä on pinnallinen hömppä?

Mä kävin Sofian kanssa kahvilla jokunen viikko sitten, ja yhdessä vaiheessa puhuminen kääntyi blogiin. Sofia, joka siirtyi lifestylebloggaamisesta pitkähkön tauon jälkeen erittäin paljon ajatuksia herättävään mielipidekirjoitteluun, mainitsi olevansa erittäin tyytyväinen ratkaisuunsa luopua pinnallisen, materialistisen lifestyle-hömpän kirjoittelusta.

Tämän jälkeen mä oon pysähtynyt miettimään omaakin bloggaamistani. Sofiahan oli aivan oikeassa, sillä lifestylebloggaamisen pääpaino on lähes aina ollut hyvin vahvasti nimenomaan pinnallisuus ja materialismi; ostosten esittely, kosmetiikka, muoti ja sisustus ovat kaikkein yleisimpiä perus lifestyle-blogien aiheenrajauksia, eivätkä mitkään näistä ole erityisen voimakkaita mielipiteitä tai ajatuksia herättäviä aihealueita, eli ovat toisin sanottuna useimpien mielestä kevyttä hömppälukemista. Mä oon miettinyt erityisesti omia syitäni kirjoitella vain pinnallisista asioista elämässäni, kuten matkustelusta, musiikista ja muodista.

Suurimpana syynä tähän aiherajaukseen on turvattomuuden tunne, joka juontaa juurensa ihan mun blogihistoriani alkuajoilta. 

Mä astuin blogimaailmaan syksyllä 2008, ja mun ensimmäiset blogini olivat murrosiän tunnekuohujen värittämiä päiväkirjoja. Mä kirjoittelin anonyymisti tunteistani, mielipiteistäni ja ajatuksistani, ja sain näiden johdosta osakseni kiusaamista niin koulumaailmassa kuin blogin puolella. Se, että vuoden 2009 alussa sain blogiini ensimmäisen anonyymin kommentin, jonka mukaan minun pitäisi tappaa itseni, ja jonka kirjoittaja lisää vielä auttavansa mielellään, jos se tuntuu ylivoimaisen vaikealta tehdä itse, jätti ikävän jäljen 14-vuotiaaseen minuun.

Nykyään on itsestään selvää, ettei anonyymeistä kommenteista kannata ottaa itseensä, mutta niihin aikoihin ei tällaisesta ollut mitään puhetta - niihin aikoihin ei ollut ympärillä tiivistä yhteisöä, jossa niistä olisi puhuttu, vaan jokainen oli omillaan. Tällaisten kommenttien tulo todella säikytti mun kaltaiseni herkkänahkaisen esiteinin. Lopetin varsin nopeasti ajatuksistani ja mielipiteistäni avoimesti kirjoittamisen jopa anonymiteetin turvin.

Myöhemmällä iällä meille on koulun puolesta paukutettu, ettei omia mielipiteitään kannata ilmoitella julkisesti, sillä se voi vaikuttaa tulevien työnantajien kuvaan sinusta ja vaikeuttaa työnsaantia. Mä olin entuudestaan kiusattu mielipiteitteni ja ajatusteni vuoksi niin koulussa kuin internetissä, joten mä opin hyvin nopeasti pitämään suuni kiinni siinä pelossa, että mielipiteeni tasa-arvosta, homojen adoptio-oikeudesta ja turvapaikanhakijoista, tai avoin kirjoittelu mielenterveysongelmista ja sukupuolen moninaisuudesta estäisivät joskus työnsaannin, tai aiheuttaisivat blogin kommenttikentässä samanlaisen paskamyrskyn, kuin ne aikoinaan yhteiskuntaopin tunnilla luokassa aiheuttivat. Nykyään tiedän näiden pelkojen olevan täysin turhia, mutta joka kerta, kun alotan näistä asioista kirjoittamien, mut valtaa samanlainen pelko ja ahdistus kuin teininä.

Kuitenkin, toinen mun suurimmista syistäni kirjoittaa tällaisista aiheista on se, että mulle bloggaaminen on hauska, rentouttava harrastus, jonka avulla saan nollattua pääni ja jonka parissa pyrin keskittymään itselleni tärkeisiin, positiivisiin ja mukaviin asioihin, syystä, josta kerron hieman myöhemmin. Valitettavasti aina kaikki nää kriteerit ei kuitenkaan täyty, ja valitettavan usein mä jänistän itselleni oikeasti tärkeistä asioista puhumisesta sen vuoksi, että pelkään niiden herättämiä reaktioita.

Tuntuu todella hölmöltä, että vielä lähes kymmenen vuoden jälkeen mun päässäni kumisevat opinto-ohjaajan sanat siitä, ettei omia mielipiteitään kannata tuoda julkisesti esiin.

Myöhemmällä iällä olen oppinut, että hyvillä perusteluilla ja argumenteilla varustettu asiallinen mielipide on aina okei tuoda julki, oli mielipide millainen tahansa. Asiallinen teksti tuo helpommin asiallisia kommentteja, joihin asiallinen vastaaminen saa aikaa asiallisen dialogin, jonka avulla kummankin osapuolen on helpompi suhtautua toisen mielipiteeseen avoimemmin. Jos jotain, blogikirjoittelu kertoo työnantajalle paitsi arvomaailmasta, sanavalmiudesta ja argumentointitaidoista, jotka voivat vaikuttaa paitsi kielteisesti, myös erittäin myönteisesti heidän kuvaansa sinusta, myös valmiudesta hyväksyä ja yrittää ymmärtää mielipiteet, jotka poikkeavat omistasi.

Pinnallinen hömppä on myös kevyttä, ei-niin-vakavaa, hyväntuulista kirjoiteltavaa.

Mä olen luonteeltani sellainen, että jään helposti vatvomaan ja murehtimaan kaikkia vakavampia asioita, joita maailmalla tapahtuu, ja vaikka niistä kirjoittaminen tuntuu tärkeältä, mä olen ollut epävarma siitä, haluanko sekoittaa niin vakavia asioita harrastukseen, joka on vuosien ajan ollut mulle pakokeino niiltä. Mä halusin kirjoittaa terrorismista Suomessa Turun puukotuksen jälkeen, mä halusin kirjoittaa tasa-arvoisen avioliittolain voimaan astumisesta ja sen vaikutuksista, ja monista, monista muista asioista, joita maailmassa on meneillään ja jotka vaivaavat mieltäni, mutta aina kun aloitan niistä kirjoittamisen, ne paisuvat ja paisuvat päässäni isoiksi möröiksi, joita ajattelen taukoamatta siihen asti, että päätän olla painamatta julkaise-nappia sen pelossa, että mielipiteeni äitiyslain, maksuttoman koulutuksen ja matalamman kynnyksen mielenterveyspalvelujen tärkeydestä johtavat taas anonyymeihin itsemurhayllytyksiin.

Sen sijaan mä päädyn olemaan hiljaa, nyökyttelemään muiden mielipiteiden tahdissa ja kirjoittamaan kevyistä aiheista, joiden lukeminen ei herätä voimakkaita tunteita ja jotka aiheuttavat yleensä enemmän hyvää kuin pahaa mieltä. Mun suurimpia bloggaamiseen liittyviä pelkojani on se, etten saisi aikaiseksi asiallista, selkeästi argumentoitua tekstiä, jonka avulla olisi helppo keskustella asiallisesti, vaan teksti houkuttelisi kommenttikenttään pelkkiä umpimielisiä kovapäitä ja trolleja.

Asiahan on helppo lähteä muuttamaan nyt, kun mä tiedostan ongelmani syvällisemmän pohdiskelun ja mielipidekirjoittelun kanssa.

Niin mä vähän tämän kirjoituksen kanssa pyrin tekemäänkin. Nyt, kun teksti alkaa olla valmis ja julkaisun aika lähestyy kovaa vauhtia, mun sisuskalujani kuristaa taas se sama pelko. Mitä jos mua pidetään aivan typeränä tällaisen ajattelun takia? Mitä jos mun mielipiteeni lynkataan täysin, ja mun perustelujeni päälle huudetaan laalaalaata päälle sormet korvissa? No, se selviää vain yhdellä tavalla, nimittäin kokeilemalla.