Entiset ystävät,

mä tiedän olevani varmaankin viimeinen ihminen, josta haluatte kuulla. Oon pahoillani, että tungettelen näin teidän elämäänne, mutta mulla on ihan nopeaa asiaa. Sen jälkeen mä lupaan olla ihan yhtä olematon, kuin olen tähänkin asti ollut.


Mä olen puhunut teille kaikille viimeksi viisi vuotta sitten. Mä olin tuolloin todella huonossa kunnossa henkisesti ja fyysisesti, olin sekava ja sekaisin. Mun elämä tuntui samantekevältä, ja mä olin vuorotellen laiminlyövä ja ylenpalttisen takertuva. Kohtelin teitä huonosti, pidin teitä itsestäänselvyytenä. Olin teille taakka pitkään, ennen kuin hylkäsitte minut.

Kukaan teistä ei tehnyt sitä kasvotusten, vaan tekstiviestitse tai Facebookissa. Mulla oli laiminlyöty tukiverkosto ympärilläni, ja yllättäen mä menetin teidät kaikki, ihan muutaman päivän sisään. Mä syytin siitä teitä, vaikka myöhemmin ymmärsin, että mä olin aika sietämätön ja kohtuuton siihen aikaan, ja oisin varmaan tehnyt teille saman teidän asemassanne, niin kamalalta kuin se kuulostaakin.

Mä en uskalla ottaa teihin yksitellen yhteyttä - mä kai pelkään torjuntaa, enkä oikein tiedä, mitä kautta mun kannattaisi aloite tehdä. Te tuskin haluatte kuullakaan musta, edes näiden vuosien jälkeen ja tietäen, mitä mä aion teille kohta sanoa. Teitä ei löydy lähes mistään sosiaalisesta mediasta; joko ootte yhteistoimin estäneet mut, tai sitten te olette yhä teknologiakammosia kuin aikoinaan. Ootteko te muuttuneet lainkaan? Jos tapaisin teidät, tuntisinko teitä enää?

Mä mietin aina välillä, millaisia seikkailuja meillä oli. Muistatko sä, kuinka me käveltiin kesällä kilometrikaupalla, keinuttiin teidän pihallanne ja kirjoitettiin yhdessä? Entä muistatko sä, kuinka me istutettiin se puu joenrantaan? Entä muistatko sinä, kuinka suunniteltiin muuttavamme yhdessä opiskelemaan vanhustenhoitoa? Entä te kaikki, muistatteko, kuinka me nukuttiin Nosturin portailla se yksi elokuun yö, kun jonotettiin keikalle? Meitä kaikkia paleli ja väsytti, mutta se oli aivan mahtava kokemus. Mä muistan, ja mä muistelen aina välillä.

Kun viimeks kuulin teistä, te opiskelitte sosiaali- ja terveysalaa, matkailualaa ja vapaa-ajan ohjausta. Valmistuitteko te? Entä asutteko yhä siellä, missä asuitte aikoinaan? Mä muistan elävästi, miltä teidän kodeissanne näytti, koska me vietettiin paljon aikaa yhdessä. Ovatko teidän lemmikit yhä elossa? Kanit, kissat ja koirat? Onko teillä uusia lemmikkejä? Entä vanhempanne, mitä heille kuuluu? Mulla on niin paljon kysyttävää, joihin en usko koskaan saavani vastausta, en tätä kautta. Katsotteko yhä samoja elokuvia, kuunteletteko samaa musiikkia? Huudatteko yhä keikoilla encoren sijaan An Cafe? Pyörittekö te yhä yhdessä? Millaiset teidän välinne ovat olleet sen jälkeen, kun poistuin kuvioista?

Me tunnettiin vuosia, ja mä en tiedä teistä, mutta mä kadun sitä, miten se kaikki päätty. Kaikki vaan hajosi käsiin, eikä asioille mahtanut enää mitään. Mä olin vuosia tosi katkera kaikesta tästä, mä olin vihainen, pettynyt, peloissani ja yksin. Mä olin kuitenkin yksin vastuussa siitä, että niin tapahtui. Monet muutkin mun ihmissuhteet katkesivat samoihin aikoihin: mä hävitin elämästäni ihmisiä useammin, kuin avaimiani, ja lopulta mun ystäväpiiri oli laskettavissa yhden käden sormilla. Mä olin hankala ihminen pitää elämässään, ja mä aiheutin itse sen kaiken.

Te kerroitte, ettette pysty olemaan mun ystäviä, koska olin niin monella tavalla fucked up. Mä en nähnyt sitä silloin, mutta jälkikäteen voin myöntää, että olitte oikeassa; mä olin todella pahasti hukassa ja tasapainoton, mutta mä sain apua mun ongelmiin. Mä keskeytin kaksoistutkinnon vaikean masennuksen ja lievän burnoutin takia ja siirryin pelkkään lukioon, aloitin psykologilla käynnin, hankin uusia ystäviä, kompastelin, yritin uudestaan ja pitkän työn tuloksena sain elämäni tasapainoon. Mä valmistuin ylioppilaaksi ja pääsin yliopistoon. Oon matkustellut, käynyt töissä, muuttanut kahdesti. Mun elämässäni on joku erityinen, ja mulla on uusia ystäviä, ihania ystäviä. Mä olen huomattavasti tasapainoisempi ja kypsempi kuin ennen, ja yritän joka välissä muistuttaa mun ympärillä olevia ihmisiä siitä, että ne ovat siinä. Mä olen oppinut arvostamaan niitä, joilta saan tukea, ja haluan käyttää tän tilaisuuden kertoakseni teille, että mä arvostan sitä, että te olitte osa mun angstisia teinivuosia.

Mä keskityin kauan siihen, että muistelin teistä vain niitä ikäviä asioita. Mun elämässä on tapahtunut kuitenkin asioita, jotka on saanut mut muuttamaan tapaa, jolla katon elämää ja suhtaudun ihmisiin ympärilläni. Mä oon yrittänyt korjata välejä ihmisiin, joiden kanssa välit katkesi samoihin aikoihin kuin teidän kanssanne. Suurimman osan ajasta se on toiminut, mutta te olitte mulle kuin toinen perhe, joten mun on ollut todella hankala ottaa teihin yhteyttä ja pyytää anteeksi sitä, että käyttäydyin aikoinaan niin, että piditte välien katkaisua ainoana ratkaisuna. Mä todella haluaisin uskaltaa, koska te ansaitsette oikean anteeksipyynnön. Te ansaitsette kuitenkin tulla jätetyksi rauhaan, jos te niin haluatte. Mä kuitenkin haluan, että te tiedätte, mitä teidän olemassaolonne mulle merkitsi, ja että te ootte yhä mun mielessäni lähes päivittäin.

Mä olen pahoillani vuodesta 2012. Ja oon pahoillani, etteivät nää sanat löydy teidän Facebookin viestipyynnöistä.

Mä en usko, että kukaan teistä lukee tätä, mä en usko, että olisitte kaiken sen jälkeen mun elämästä yhä niin kiinnostuneita, että olisitte nähneet vaivan etsiäksenne tän käsiinne. Mä en usko, että vaikka lukisittekin, ette vastaisi mulle, vaan nauraisitte keskenänne. Olette varmaan kaikki jo unohtanut mut, jatkanut elämäänne, mutta mulle on tärkeää, että saan nää asiat sanottua. Mä rakastin teitä kuin siskoja.

Rakkaat entiset ystävät, halusin vain kysyä, mitä teille kuuluu, ja kiittää teitä hyvistä muistoista. Kiitos, ja kiitos huonoistakin. Kiitos, ja anteeksi. Oikeasti.